Kapellimestari

Kapellimestari (kansanomaisesti orkesterinjohtaja tai kapu) on kaikennäköisten ja -kokoisten musiikkipoppoiden ylimmäinen tirehtööri ja prokuraattori. Kapellimestariksi päätyy yleensä silloin kun on liian lahjaton esim. viulistiksi, säveltäjäksi tai poliitikoksi.

Kapellimestarin instrumentti on kärkeä kohti suipistuva puinen puikko, pituudeltaan n. 30 cm ja leveydeltään puoli sävelaskelta. Puikon yksityiskohtaiset erot ovat eri kapellimestareiden välillä merkittäviä: Leif Segerstamin heiluttama tikku on ainoastaan tuuman mittainen, Herbert von Karajan puolestaan käytti jopa puolentoista metrin pituisia keppejä, joilla saattoi tarvittaessa tökkäistä orkesterimestaria silmään. Värivalikoima yltää Leonard Bernsteinin kuulusta oranssinvihreästä E-P Salosen paskanruskeaan. Suosituin väri on kuitenkin musta kuin Beethovenin 5. sinfonia.

Kapellimestarin tehtävä on suurimmalle osalle maallikoista (ja aika monelle muusikollekin) epäselvä. Virallisesti orkesterinjohtajan tehtävänä on ohjata orkesterin musisointia lyömällä tahtia puikollaan ja kerätä keikan loputtua kunnia ja kukat. Ilmanhuitomiset, joilla kapellimestarin käsitys musiikin temposta välitetään muusikoiden tietoon, ovat tarkasti sovitut. Useimpien kapellimestarien tarkkuus on kuitenkin vahvasti sidoksissa heidän päihtymistilaansa (eli yleensä huono). Tämän lisäksi kapellimestarit irvistelevät, pyrkien luultavasti tuomaan julki musiikin tunnetiloja. Orkesteri ei yleensä välitä kuitenkaan paskan vertaa johtajan tekemisistä, mikä saa kapellimestarin irvistelemään yhä pahemmin. Yleisesti onkin vallalla käsitys, jonka mukaan kapellimestarin tärkein tehtävä on viihdyttää konserttiyleisöä toimien jonkinlaisena sirkuspellen korvikkeena. Kukapa jaksaisikaan kuunnella esim. Brucknerin sinfonioita ilman iloisesti pomppivaa ja ilveilevää kapua!

Koulukuntia

Saksalainen kapellimestari (ja natsi, mitä olisi Hikipediassa epäkohteliasta jättää mainitsematta) Herbert von Karajan oli 1900-luvun kuuluisimpia ja tuotteliaimpia kapellimestareita. Tämä on saanut jotkut sellaisen harhaluulon valtaan, että hän olisi ollut myös parhaita. Harhaluulo perustuu siihen, että kun on äänittänyt useammalle eri levymerkille viisitoista sinfoniasykliä samalta säveltäjältä, niin on yhä kasvava todennäköisyys, että joukossa on ainakin yksi hyvä esitys. Karajan oli tunnettu niin sanotusta Karajan-soundista, joka perustuu siihen, että kaikki säveltäjän orkesterointi-intentiot hukutetaan berliiniläisen mellevään jousi- ja vaskimassaan, jota stereolevytykseltä kuunneltuaan huomaa lihoneensa kolmisen kiloa. Jos säveltäjä oli kehdannut kirjoittaa teokseen osioita puupuhaltimille tai ihmisäänille, Karajan kävi henkilökohtaisesti vetämässä säveltäjää tai tämän haamua turpaan. Karajan-käsittely osui ymmärrettävästi toisten säveltäjien kohdalla paremmin maaliinsa kuin toisten.