Jos kenguru ryömii omaan taskuunsa, katoaako se?
Yleensä eläin niinkuin ihminenkin sijaitsee itsessään. Näin ollen ihminen tahi elukka on itsensä silloin kun on itsessään. Itseensä meneminen on katumusta siitä että ei ole ollut autenttinen ja itseensä syventyminen on hengellistä. Oman navan ympäri kiertely on sen sijaan pinnallista, siinä ei olla itsensä sisällä vaan ollaan ihon pinnalla. ; Ouroboros (kreik hännänsyöjä) on käärme joka syö häntäänsä. Se käpertyy itseensä, tulee itsekseen ja irtautuu itsestään ravitakseen itsensä ja tullakseen osaksi itseään. Ei ole järkeä tälläisessä elukassa! Itseensä menemisessä on riskinsä.
Mutta mitä jos kenguru haluaakin mennä omaan pussiinsa. Ja mikäpä siellä pussin pohjalla ollessa, tietämättömyyden tilassa. Pussiinsa menevä kenguru kenties haluaa palata lapseksi tahi eläinpoikaseksi jälleen. Jotta se lapseentunut kenguru mahtuisi pussiinsa, sen pitäisi olla kuitenkin aikuinen jotta pussi olisi riittävän suuri. Tästä seuraa paradoksi, joka on monelle tuttu. Samaan aikaan pitäisi moneen taipua repeämättä.
Topologisesti kenguru joka tunkeutuu taskuunsa ei muuta mitään oleellista. Kenguru on koko ajan topologisesti kahvikuppu jota on taivuteltu ja itseensä käpertyessä tapahtuvat muutokset ovat pinnallisia. Kenguru ei siis pääse itseän pakoon taipumalla pinnallisesti. Näin kengurun olemus pysyy ennallaan.
Ulkopuolisen näkökulmasta asia on vaikeampi. Sillä sitten kun kenguru sovittuu omaan pussiinsa, niin jääkö ulos mitään? Ensin voisi luulla että pussi näkyisi kuin saunasolmussa olevan selkä. Mutta oikeasti sen pussin ulkopuolenkin mennä kokonaan pussiin sisälle jotta kenguru olisi kokonaan pussissaan, joten tämä kietoutunut solmu on vain vajavaisen käsityskyvyn ennakkoluulo. Oleellisempaa onkin kysyä, että saavuttaako Kenguru pussiinsa mennessään näkymättömyyden vai olemattomuuden? Vai onko siellä tarjolla oma erityinen tilaulottuvuus? Onko siellä kengurujen paratiisi, kaiken aikaa mukana kannettuna?
Montaa asiaa ihminen ei tiedä.