Gustave Flaubert
Gustave Flaubert (12. joulukuuta 1821–8. toukokuuta 1880) oli kaikkien aikojen raivostuttavin ranskalainen.[1] Kirjailijana hän perusti modernin ranskalaisen realismin ja ihmisenä hän keskittyi halveksimaan kaikkia ja kaikkea, mikä ei vastannut hänen kauneuskäsitystään – joka oli varsin yksilöllinen, kuten hänen viiksensäkin paljastavat. Flaubert kirjoitti lukuisia teoksia, joita jotkut, lähinnä hänen itsensä kaltaiset katkerat ihmisvihaajat, lukevat tänäkin päivänä.
Tyyli ja näkemykset
Flaubert oli romantikko, josta tuli todellisuutta kohtaan tuntemansa inhon takia realisti ja naturalisti. Hän siis halusi kuvata asiat todenmukaisesti, joskin todellisuutta tylsempinä. Toisaalta hän oli myös ihanteellinen romantikko, jolle arvoista korkein oli kauneus – nimenomaisesti kauneus sellaisena kuin se hänen mulkosilmilleen ja rasvoittuvien suortuvien alle peittyville korvilleen esittäytyi. Koska Flaubert oli kirjailija, kielellinen kauneus oli hänelle aivan erityinen pakkomielle. Hän hioi teostensa kieliasua loputtomiin onnistuen näin kasvattamaan sekä niiden esteettistä arvoa että pitkäpiimäisyyttä. Flaubert ei sietänyt epäesteettistä kieltä. Hän tappoi epäsopivaan gerundiin syyllistyneen miehen kadulla Pariisissa vuonna 1865 ja haavoitti kaksinkertaista genetiiviä käyttänyttä kotiapulaista seuraavana vuonna.
Flaubertin halveksunnan ja murhanhimon sai kuitenkin pahiten tuntea porvaristo. Leninkin vihasi porvaristoa vain viran puolesta, mutta Flaubertille kyse oli elämän tarkoituksesta ja merkittävimmästä sisällöstä. Porvaristo oli syyllinen siihen, että kirjailija ei kyennyt saavuttamaan esteettisiä ideaalejaan. Mokoma luomiskyvytön, halveksittava kuona vain osti hänen teoksiaan.
Gustave Flaubert otti jo nuorena tehtäväkseen ihmisten typeryyden hävittämisen. Hänen mielestään paras tapa saavuttaa tavoite olisi kirjoittaa pitkäpiimäisiä selostuksia mielenkiinnottomien hahmojen mielenkiinnottomasta räpeltelystä muistaen säilyttää jatkuvasti olen äärettömän viisas -asenteen ja halveksunnan kaikkia, etenkin kirjoja ostavia poroporvarillisia ääliöitä, kohtaan. Flaubertin itselleen asettama tehtävä onnistui yli odotusten, ja nykyisin inhimillinen typeryys on muisto vain. Tosin siltä varalta, että olisi sattunut epäonnistumaan, Flaubertillä oli selitys valmiina: epäonnistuminen ei johtuisi hänestä tai hänen mielettömästä pyrkimyksestään, vaan tavallisten ihmisten verrattomasta ja halveksittavasta typeryydestä.
Tuotanto
Rouva Bovary
Flaubert saavutti jokaisen kirjailijan korkeimman päämäärän vuonna 1857, kun hänen romaaninsa Rouva Bovary poiki hänelle syytteen moraalittomuudesta ja muusta sellaisesta. Rouva Bovary on kirjallisuushistorian merkittävimpiä romaaneja. Ensinnäkin sen aihe on jokaisen todellisen suurromaanin tapaan pihistetty varhaisemmalta mestarilta: Emma Bovary on pikkuporvarillinen kotirouva, joka kyllästyy intohimottomassa avioliitossaan. Luettuaan liikaa halpoja rakkausromaaneja hän alkaa harrastaa syrjähyppyjä – ja Cervantesin perikunta pysyköön erossa tästä, idea on aivan erilainen! Emma Bovary yrittää paeta säälittävän (ja pikkuporvarillisen, jos ei tullut mainittua) elämänsä tyhjyyttä myös ostamalla moskaa paikallisesta Ikeasta. Lopulta hän päätyy ainoaan mahdolliseen ratkaisuun eli tappaa itsensä.
Rouva Bovary on Flaubertin realistinen mestariteos. Kirjailijaa tietysti inhotti käsitellä jotakin niin barbaarista ja kauneuden vastaista ja huonoa ja surkeaa ja halveksittavaa kuin omaa aikaansa, joten hän kosti tuskansa aiheelleen ja ennen kaikkea lukijoilleen tekemällä kuvauksestaan äärimmäisen, perinpohjaisen ja uuvuttavan yksityiskohtaista.
Merkittävää Rouva Bovaryssa on myös tapa, jolla Flaubert käsittelee hahmoa. Hän ei moralisoi, ei romantisoi eikä pilkkaa – no olkoon, kyllä hän pilkkaa – vaan esittää tapahtumat etäisen pitkästyneeseen tyyliin. Juuri siinä ilmenee hänen suunnaton halveksuntansa. Rouva Bovarya kirjoittaessaan Flaubert sai häädön kaikkiaan seitsemästä talosta mielipuolisen, sadistisen BUAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAAAHAHAAA, MUAHAHAHAAHAAAHHAA, siinä teille, katsokaa, miten alistan surkean pikku elämänne ilmeettömän julmalle mikroskoopilleni, MUHAHAHAAA!!!11! -naurunsa vuoksi.
Salammbô
Saatuaan rouva Bovaryn tapettua Flaubert halusi lopullisesti vetäytyä hänelle henkistä ihottumaa aiheuttavasta nykyajasta. Hän oletti löytävänsä jotakin kohottavampaa esimerkiksi muinaisesta Karthagosta, minne sijoitti seuraavan romaaninsa, Salammbôn. Salammbô kilpailee ansiokkaasti ihmiskunnan historian toivottomimman pitkäveteisen tekstin asemasta Kuka kukin on Mauritaniassa 1967 -teoksen ja Paavo Väyrysen tuotannon kanssa. Romaanin keskittyminen triviaaleihin yksityiskohtiin on niin raivokasta, että pelkkä sen selkämyksen näkeminen hyllyssä voi aiheuttaa halvauksen. Flaubert hukkasi ainoasta[2] elämästään yli neljä vuotta Salammbôn kirjoittamiseen. Vielä ei ole selvillä, paljonko aikaa sen lukeminen vaatii.
Sydämen oppivuodet
Vuonna 1869 Flaubert palasi puunilaisajoista lähemmäs nykyhetkeä laajoista vastalauseista huolimatta. Häneltä julkaistiin teos Sydämen oppivuodet (L'Education sentimentale), joka voisi nimensä puolesta olla klassista lukemista harrastavien teinityttöjen kirjallisuutta, mutta Flaubertille ominainen pakkomielteinen suhtautuminen jok'ikisen sosiaalisen kanssakäymisen detaljin uskolliseen ja esteettisesti kunnianhimoiseen kirjaamiseen tekee romaanista suositeltavan lähinnä sosiaalis-emotionaalisesti suuntautuneiden autistien harvalle joukolle. Romaanissa Frédéric Moreau ajelehtii läpi hullun vuoden repimän Pariisin ja etsii kurtisaanista[3] lohtua unohtakseen rakkautensa toisen miehen vaimoon.[4] Lopulta hän näkee Flaubertin tavoin valon, kun idealismi tukahtuu hänen sydämeensä – arvaatteko miksi? Vastaus: Koska pikkuporvarillinen arvomaailma johtaa kaiken kauniin ja hyvän tukahduttamiseen. Vau, Flaubert se sitten osaa aina yllättää.
La Tentation de Saint Antoine
Flaubert oli suunnitellut aina tyylikkääksi misantroopiksi ryhtymisestään (so. kolmivuotiaasta) lähtien suurteosta Pyhän Antoniuksen k(i)usauksista. Vuonna 1874 teos viimein valmistui ja julkaistiin. La Tentation de Saint Antoine on absinttihuurussa raapustettu eeppinen proosahoure 300-luvun egyptiläisestä erakosta, jota koettelevat erämaassa mm. järjen ääni, himo, sfinksi, kaupallinen radio ja wannabe-romantikot. Niin harva on tajunnut tästä teoksesta yhtään mitään, että siitä on tullut (Ranskassa) must-lukemistoa kaikille (ranskalaisille), jotka haluavat osoittaa muille (ranskalaisille) olevansa henkisesti lähimmäistään kyvykkäämpiä.
Viimeiset teokset
Flaubert kokosi vielä satiirisen tietosanakirjan, mutta pettyi karvaasti joutuessaan ensimmäistä kertaa elämässään palkkatyöhön (ristinmerkki!) kirjastoon – niin karvaasti, että kuoli heti seuraavana vuonna. Hänen viimeinen teoksensa Bouvard et Péuchet julkaistiin keskeneräisenä 1881. Romaanissa kaksi virkamiestä kohtaa toisensa sattumalta ja muuttaa maalle testatakseen siellä kaikkia koskaan muodostettuja teorioita kaikilta tiedon alueilta. Kokeita tehdessään he rakastuvat, onnistuvat tekemään tyhjiksi rikollisneron ilkeät suunnitelmat maailmanhallintasäteen rakentamisesta ja auttavat köyhän esikaupunkikoulun korisjoukkueen voittoon. Fin.
Flaubertin merkitys
Tietokirjassa sanottiin, että Flaubert on antanut merkittäviä vaikutteita esim. James Joycelle ja että hänen teoksensa pysyvät aina ajankohtaisina, joten eiköhän se riitä tämänkin artikkelin lopetukseksi.
Katso myös
Viitteet