Heikki Turunen
”Hojo hojo!”
~Heikki Turunen
Heikki Turunen on ensimmäinen 1970-luvun keskiolutkirjailija, jonka ura koki merkittävää nostetta presidentti Urho Kekkosen myötä tämän lähettäessä Turuselle henkilökohtaisen kiitoskirjeen esikoisteoksesta Simpauttaja (1973)[1].
Horinan juuret[muokkaa]
Heikki Turunen koki äärimmäisen vahvan syntymähumalan kotiseudullaan Pielisen erämaissa. Hän kertoi jo viisivuotiaana syntymästään saakka riivanneista harhanäyistään ja alati silmissään elävistä zoomausliikkeistä. Hän näki samanaikaisesti sekä äärimmäisen lähelle että kauas. Hän kertoi myös kuulleensa aineen ääniä sekä ääniä äänien takaa. Koska tuolloin lapsipsykiatria oli kehittymätöntä ja etäisyydet Pohjois-Karjalasta ihmisten ilmoille kohtuuttoman pitkiä, hoitokeinoina käytettiin tuolloin niin yleistä ongelmasta vaikenemista. Nuoren Heikin annettiin olla enempi omissa oloissaan ja hänelle osoitettiin hyväntahtoista välinpitämättömyyttä, joka muhi pojan päässä aineksia pakonomaiseen tarpeeseen kirjoittaa tekstiä. Koulussa kuvaamataidon tunnilla Heikki Turunen kirjotti kuvansa ja ainetunnilla piirsi tekstin. Opettajat koettivat kääntää asiat päinvastoin, mutta tämän seurauksena Heikki uhkasi vyöryttää Kolilla vaanivan Hospotin kyläkoulun ikuiseksi riesaksi ja kiroukseksi. Heikin silmissä väijyi silloin kiilto, joka oli viesti opettajille siitä että annetaanhan pojan vain olla enempi omissa oloissaan.
Lehtiura[muokkaa]
Kansakoulun jälkeen Heikki Turunen tutustui ilmiöön kaupunki. Tämä tapahtui Joensuussa 1960-luvun alkupuolella. Turunen komennettiin ns. työttömyystöihin kurssikeskuksen kautta. Jouduttuaan tietyömaalle kankimieheksi Turunen joutui pilkan kohteeksi kurssikeskuksen haalareiden vuoksi ja tästä sisuuntuneena päätti palata takaisin Pielisen maisemiin. Juuri noilta ajoilta pohjautuu Heikki Turusen syvä vastenmielisyys kaupunkikulttuuria kohtaan. Heikki Turusesta tehtiin piiritason kulttuuri-ihmisten toimesta sanomalehtimies, mutta tosiasiallisesti hän ei ole päivääkään työskennellyt lehtimiehenä. Turusen yhteyden ulkomaailmaan ovat satunnaisia ja rajoittuvat pääosin eräälle joensuulaiselle grillikioskille, josta hän käy hankkimassa lempiannoksensa lihapiirakan HK:n sinisellä ja maitoa. Välittömästi tämän jälkeen Turunen pakenee takaisin Pielisen maisemiin katselemaan, mitä näkyjä olisi tarjolla.
Kirjailija[muokkaa]
Turunen on siirtänyt havaintojaan tunnollisesti muistiin. Hänellä valtava määrä tekstiliuskoja työkamarinsa piironkien kätköissä. Niistä hän leikkelee ja toimittaa koosteita, jotka ilmestyvät markkinoille kirjoina. Esikoisteoksensa jälkeiseen jäsentelyyn hän on kyennyt varsin vailinnaisesti ja esimerkiksi sellaiset teokset kuten Kivenpyörittäjän kylä ja Joensuun Elli ovat toimineet huomattavasti paremmin elokuvina kuin alkuperäiskirjana. Simpauttajassa tilanne oli vielä päinvastainen. Turusella on taipumus rönsyillä teksteissään samalla tavoin kuin Kalle Päätalolla, mutta siinä missä Päätalo keskittyy työselityksiin, on Turusen havainnointi asioiden ja ilmiöiden omakohtaista tulkintaa. Turusella on hallussaan Suomen ennätys keskiolutpullon tyhjentämisessä; Kivenpyörittäjän kylä[2]-teoksessa sen tyhjentämiseen kului 26 sivun verran. Monet Turusen lukijat ovat sanoneet, että hänen kirjojensa lukemista helpottaa kovasti mikäli lukee vain joka toisen sivun.
Ajattelija[muokkaa]
Turusen yhteiskuntakritiikki suuntautuu kaupungistumiseen ja maaltapakoon. Heikki Turunen epäilee julkisesti mm. helsinkiläisten hukkuvan ennen pitkää omaan paskaansa. Tätä hän on voimallisesti perustellut mm. dorka Jörn Donnerille. Turunen on paikalla, kun tarvitaan mielipidettä suomalaisesta iskelmämusiikista ja vanhoista mustavalkoisista suomi-filmeistä. Turunen näkee ne runollisesti oikeina ja hienosti aikaa kestävinä taideteoksina. Turusen maailma on Koli-vuoriston itäisessä seinämässä, johon taivaankansi rajoittuu Lähde? estäen näkemästä - aivan tarpeettomasti - kauemmas.