Charles Lindbergh
Charles Augustus Lindbergh, ”Lousy Lindy”, (4. helmikuuta 1902—26. elokuuta 1974) on ranskalaisten suosikkijenkki, lähinnä siksi, että hän lensi Pariisiin vuonna 1927. Lindbergh oli ensimmäinen ja viimeinen, joka tuli suhteettoman kuuluisaksi siitä hyvästä, että sai suhteettomasti rahaa lentämällä yksin Atlantin yli.
Varhainen elämä
Lindberghin itselleen valitsemalla suuren amerikkalaisen huippusankarin uralla ei ole mitään varsinaista tunnistettavaa tai virallista alkua, mutta hän alkoi saada rahaa lentämisestä vuonna 1922. Tuolloin hän lopetti koulunkäynnin kerättyään itselleen tarpeeksi rahaa lentokoneen hankkimista varten. Lentokoneeseen menivät nuoren Lindberghin kaikki säästöt, joita hän oli kartuttanut kymmenvuotiaasta alkaen puhumattakaan valtion sota- ja tuotto-obligaatioista, joita hänen isovanhempansa olivat antaneet hänelle jouluisin.
Lindbergh osti Little Fallsin (Minnesota) rautakaupasta säästöillään Curtiss JN4 -koneen, feminiiniseltä lempinimeltään Jennyn. Hän päristeli sillä paikallisessa ilmailusirkuksessa antaen hämmästyttäviä kahdeksikkolento-, surmansyöksy- ja lento-oksennusnäytöksiä. Muutaman erityisen laksatiivisen vaaratilanteen jälkeen Lindbergh vakuuttui siitä, että latoihin törmäilystä Yhdysvaltojen sydänmailla ei maksettu lainkaan niin hyvin kuin hänen tasoisensa ilmailija olisi ansainnut – tai tarvinnut voidakseen viihdyttää naispuolisia ihailijoitaan ja hankkia hienoja kelloja. Niinpä Lindbergh päätti lopettaa heinähatunviihdytysuransa ja siirtyä lentopostin palvelukseen vuonna 1924.
Postilentäjänä Lindbergh koki monta vatsaavääntävää käännettä ja tilannetta, jotka valmensivat häntä historiallista Pariisin-tienauslentoa varten. Hän lennätti postia korkeilla paikoilla sijaitseviin postilaatikoihin Illinois'n osavaltiossa, usein ankarien sääolosuhteiden vallitessa. Hän oli työnantajansa luonnehdinnan mukaan ”jumaliste paras postilentäjä, joka on postia lennättänyt”.[1] Lindbergh osoitti sinnikkyytensä ja päättäväisyytensä useaan otteeseen: rysähdettyään Michiganjärveen vuonna 1926 hän pelasti uppoavasta lentokoneestaan liekehtivät kirjesäkit paljain käsin, puhalsi ne sammuksiin omin keuhkoin, ui rantaan omin raajoin, kuivatti lastin omalla henkäyksellään ja kantoi sen omilla harteillaan lähimmälle puhelinkioskille, mistä soitti itse lähimpänä asuvalle kaverilleen historiallisen puhelun: ”Tuu tänne, ja tuu saatanan isolla rekalla!” Mikä mies!
Sankariteko
Raymond Orteig, hävyttömän rikas ranskalainen hotelliyrittäjä, oli lähestynyt Lindberghiä jo vuonna 1919 ehdottaen lentoaiheista vetoa. Orteig sitoutuisi maksamaan Lidberghille 25 000 sisällissodan aikaista dollaria (jotka tietysti olivat paljon silloista rahaa arvokkaampia nokkelan sotakeinottelun vuoksi; ja silloinenkin raha oli tietysti paljon nykyistä arvokkaampaa), jos tämä kykenisi lentämään Atlantin yli New Yorkista Pariisiin. Orteigin motiiveja tarjouksen takana on arvuuteltu pitkään, mutta ne lienevät olleet sangen suoraviivaiset: koska sota oli ohi, Orteig tarvitsi jotakin ajanvietettä pitkästymisen torjumiseksi. Sitä paitsi 20. vuosisadan alussa rikkailla herrasmiehillä oli yleensäkin tapana käyttää elinkorkonsa juuri tällaisiin merkityksettömiin tempauksiin.
Lindbergh kuitenkin kieltäytyi paksulla ranskalaisella aksentilla asiansa esittäneen Orteigin tarjouksesta. Lindbergh oletti Orteigin yrittävän lähennellä häntä ja pakeni paikalta. Orteig ei ollut tietoinen Lindberghin, koko 1900-luvun neuroottisimman homofobin, väärinymmärryksestä, vaan jahtasi tätä kiihkeästi seuraavat vuodet huutaen tälle ”kireistä ohjaussauvoista, lastin purkamisesta, propellin pyörityksestä ja muista ihanista asioista”. Orteig päätyi lopulta pitämään alituiseen pakenevaa Lindberghiä heikkomielisenä, mutta piti kuitenkin tarjouksen voimassa.
Vasta vuonna 1927 Lindbergh otti Orteigin vedon vastaan. Lentäjä selitti mielenmuutostaan sillä, että oli viimeinkin tajunnut, mitä Orteig tarkoitti ”lennä lentokoneella Atlantin yli, niin saat paljon rahaa” -jutulla, jota hän oli pitkään pitänyt törkeänä kaksimielisyytenä. Kuluneiden kahdeksan vuoden aikana useat lentäjät olivat jo vastanneet Orteigin haasteeseen kehnolla menestyksellä. Suurin osa yrittäjistä oli Ranskan ilmavoimien veteraaneja, jotka yleensä sortuivat lennon puolivälissä alkavaan juomatarjoiluun ja sammuivat pian sen jälkeen. Toukokuun 20. päivänä 1927 Lindbergh nousi viimein taivaan sineen Roosevelt Airfieldiltä Long Islandilta laskeutuakseen yli vuorokauden kuluttua Ranskaan toteuttaen näin jokaisen amerikkalaisen unelman päästä Pariisiin. Paikallisen ilmailu- ja juorulehden toimittaja kuvasi historiallisia nousuvalmisteluja näin:[2]
»Vaarallisen komea uskalikko Lindbergh vaikutti järkähtämättömältä edessään olevan suunnattoman seikkailun edessä noustessaan Spirit of St. Louis -koneensa ohjaamoon ja käydessään läpi viimeisiä tarkastuksia. Hänen navigaattorinsa oli juuri poistunut tekemään viime hetken savukeostoksia lentokentän verovapaalla alueella, ja häikäisevän komea aikamme voitokas Ikaros Lindbergh huomasi tuulioloissa äkillisen muutoksen, joka salli hänen lähteä nousukiitoon lähes välittömästi. Hän huomasi myös, että lentäessään yksin ilman navigaattoria hänen ei tarvitsisi jakaa palkkiorahoja. Hemaisevan uskaliaan Lindberghin hemaiseva tyttöystävä Anne Morrow suuteli huimapäätä hyvästiksi ja muistutti tätä, että ”ilman rahoja ei ole sitten takaisin tulemista”, mihin hänen sydämensä valittu vastasi hellästi ”jep”. Humiseva tuuli ja taivaalle kerääntyneet uhmamieliset pilvet näyttivät vielä varoittavan hämmentävän komeaa Lindberghiä viimeisen kerran matkan vaaroista, mutta kaikki paikalla olleet näkivät suuren ilmailusankarin silmissä kovan päättäväisyyden; se kertoi, että hän oli päättänyt saada ne jalot kaksikymmentäviisi tuhatta dollaria. Luonnon oli turha taistella tuollaista hengen jättiläistä vastaan.»
Kolmekymmentäkolme ja puoli tuntia kestäneen yhtäjaksoisen lennon jälkeen[3] Lindbergh laskeutui Le Bourget'n lentokentälle Pariisiin, missä häntä odottivat suuret ja haltioituneet väkijoukot, suuri ja haltioitunut soittokunta, pieni ja haltioitunut Ranskan presidentti sekä 25 000 dollaria. Rahojen lisäksi Lindbergh, joka oli tullut tehneeksi historiaa lentämällä ensimmäisenä yksin Atlantin yli, sai Ranskan kunnialegioonan upseerin arvon ja Brittiläisen imperiumin järjettömien tempausten kunniaeskadroonan Fish and Chips -suurristin. New York Cityn pormestari antoi Lindberghille myös virallisen roskaamisluvan kaikkialla kaupungin alueella. Lentäjäsankari hyödynsi tätä etuoikeutta sangen usein antaakseen itsestään kovan kundin vaikutelman.
Perhe-elämä ja vanhemmuus
Charles Lindbergh on saanut paljon aiheetonta kritiikkiä siitä, miten hän oli muka huono ja vastuuton isä. Tämä perusteeton mustamaalaus perustuu erääseen vuonna 1932 tapahtuneeseen välikohtaukseen, jossa Lindberghien 20 kuukauden ikäinen poika Charles A. Lindbergh Jr. siepattiin ja surmattiin. Lindberghin pojan kidnappausta pidetään arvovaltaisten historioitsijoiden keskuudessa yksimielisesti maailmanhistorian toiseksi sekopäisimpänä episodina.[4] Välikohtaus otti paikan vappuna 1932. Tapahtumasarjan kronologia on seuraava:
- klo 20:00 – Charlesin puoliso Anne Morrow Lindbergh ja perheen valkoinen (ja siten luotettava) lastenhoitaja peittelevät Charles Jr:n vuoteeseen. Lastenhoitaja jäi hetkeksi lapsen luo pitämään tälle lentokoneen moottorin pärinää jäljitteleviä ääniä. Sillä välin Anne kävi sytyttämässä talon jokaisen lampun – hän halusi osoittaa aviomiehensä olevan väärässä. Pari oli aiemmin päivällä riidellyt useita tunteja siitä, voisiko valtaisan talon kaikkia valoja pitää yhtäaikaisesti päällä ilman, että sulake pärähtäisi. Charlesin mielestä ei voinut, ja Annen mielestä voi.
- klo 20:10 – Osoittautuu, että Charles oli väärässä. Hän pitää sanansa ja lähtee läheiselle kioskille ostamaan puolisolleen lupaamansa jäätelön. Poliisin tutkimuksissa kävi ilmi, että ilmailulegenda jätti lähtiessään etuoven, takaoven, sivuoven, kellarin oven, kattoluukun, autotallin oven ja kaikki talon ikkunat auki.
- klo 21:00 – Anne ja lastenhoitaja lähtevät baariin etsimään Charlesia, joka ei ole vielä palannut. Hänet löydetään paikallisesta baarista, missä hän työntää kolikoita vaatenaulakkoon luullen sitä hedelmäpeliksi.
- klo 22:00 – Charles ja hänen pitkämielinen puolisonsa saapuvat kotiin, missä Anne huomaa lapsen kadonneen ja kirkuu piirikunnan poliisin paikalle.
Tapausta ei varsinaisesti selvitetty, mutta koska kyseessä oli julkkisperhe, amerikkalaiset vaativat kiivaasti oikeuden tapahtumista. Tyydyttääkseen suuren yleisön oikeuden- ja verenjanon Lindberghit valitsivat syylliseksi Bruno Hauptmann -nimisen, kidnappaajaprofiiliin istuvan paikallisen sakemannin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Amerikassa saksalaisen teloitus riitti rauhoittamaan yleisön ja antoi Lindbergheille mahdollisuuden jatkaa normaalia elämää.
Lindy, Aatu ja muut arjalaiset
Koska Lindbergh oli kuuluisa ilmailija, hän teki vähän töitä ja lomaili usein, mielellään ulkomailla. Poikansa vaivalloisen sieppauksen ja kuoleman jälkeen Lindbergh päätti ottaa välimatkaa kaikkeen. Hän matkusti Saksaan, missä tutustui lupaavaan poliitikkoon Adolf Hitleriin ja oli kiinnostunut pääsemään lähempään kontaktiin saksalaisten sotilaslentokenttien kanssa. Natsit eivät aluksi olleet kovinkaan innostuneita tungettelevasta, joskin häikäisevän komeasta arjalais-amerikkalaisesta. Saksalaiset muistivat, miten ”hyvää” huolta Lindbergh oli pitänyt pojastaan – ja lentokoneet ovat sentään paljon arvokkaampia kuin vauvat, etenkin sotilaslentokoneet. Karmaisevan komea Lindbergh pani kuitenkin kaiken tyhjän viehätysvoimansa peliin[5] ja onnistui hankkimaan itselleen Luftwaffen vierailijapassin kaikille Saksan lentokonevarikoille. Ja sitten hän kohtasi Messerschmitt Bf 109:n. Se veti harvapuheisen Lindberghin sanattomaksi. Hän salasi suhteen pitkään vaimoltaan.
Lindbergh liebt Messerschmitt
Lindberghin romanttinen kiintymys Messerschmittiin vain kasvoi. Vuonna 1939 hän kirjoitti ystävälleen, suurlähettiläs Joseph Kennedylle, seuraavan kirjeen:
»Voi veljet, Joe, ”Messi” on ihmeellinen! Tänään kävin pikku ilma-ajelulla. Siellä oli joku raja-aseman kärpäsenpaska jossain paikassa, jonka nimeä en edes muista kaikilta niiltä perkeleen Z-kirjaimilta, ja sitten lensin yhden hikisen puolalaiskylän yli. Ne pikku slaavit juoksentelivat ympäriinsä ihan paniikissa, voitko kuvitella? Otin radiolla yhteyden Göringiin ja kysyin, voisinko testata konekiväärejä, ja se punkero antoi luvan. Se oli sairaan siistiä! Miksi Amerikalla ei ole tällaisia koneita? Olisitpa nähnyt, miten panin ne pikku kyläläiset tanssimaan masurkkaa! Panin toden teolla ranttaliksi – ja kaikki se yhdellä ainoalla hävittäjällä! Voin sanoa, että briteillä tai ranskalaisilla ei ole mitään tämän veroista. Jos jollain on tällaiset lentokoneet, se ansaitsee voittaa jokaisen sodan, jonka keksii aloittaa. P.S. Kerro Annelle, että tulen kotiin 25. päivä. Älä kerro mitään ”Messistä”.»
Kun tiedot Lindberghin kiihkeästä suhteesta Messerschmittin kanssa tulivat julkisuuteen, osa amerikkalaisista käänsi täysin aiheettomasti selkänsä ilmailulegendalle. Lindbergh leimattiin natsimieliseksi vain, koska tämä rakasti saksalaista hävittäjää, otti Göringiltä vastaan kilon kunniamerkkejä, kiillotti Hitlerin saappaat, vastusti Yhdysvaltojen sekaantumista toiseen maailmansotaan, vihasi juutalaisia, ilmoitti julkisesti pitävänsä kansallissosialismia ”maailmankaikkeuden historian parhaana ideana” ja toivovansa ”saksalaisten jyräävän kaikki”.
Lindbergh ei välittänyt kapeakatseisen amerikkalaisyleisön takinkäännöstä, vaan yritti tehdä mitaleillaan vaikutuksen Messerschmitt Bf 109 -heilaansa hapankaali-iltamissa. Hävittäjä ei kuitenkaan vastannut Lindberghin kosintaan. Murtuneena miehenä Lindbergh palasi kotiin ja eli loppuelämänsä yksin. Hän piti paikallislehdessä neuvontapalstaa, jolla vastaili lukijoiden lähettämiin kysymyksiin. Palsta pysyi lehdessä vain kolmen viikon ajan, mutta sen lopettamisen jälkeenkin Lindberghin ystävät ja ihailijat lähettivät hänelle kysymyksiä keksityillä nimillä järjestääkseen miehelle jotain tekemistä.
Lindbergh muodin maailmassa
Lindberghin saavutuksiin ensimmäisen yksin suoritetun Atlantin ylilennon, poikansa menettämisen ja natsien ylistämisen lisäksi kuuluu hänen lyhyt vierailunsa luksuskellobisneksen piirissä. Hän loi yhdessä sveitsiläisen Longines-yrityksen kanssa äärioloihin (kuten yksinäisiin Atlantin ylilentoihin) suunnitellun äärihienon ökykellon nimeltään Charles Lindbergh Signature Aerial Atlantic Aviator. Se rakennettiin erityisesti sopivaksi äärimmäisen mukavaan ja luksuriöösiin ajanmittauskokemukseen ylösalaisin sumussa lennettäessä, ja lisäksi sen taulua oli helpompi lukea lentolasit päässä. Kellon hinta asetettiin hyvin kohtuulliseen 2500 dollariin. Kellosta tuli huippumenestys; sen osti kaikkiaan 300 tyhjäpäistä wannabe-Lindberghiä, ennen kuin sen valmistus lopetettiin vuonna 1930. Nykyään kellon arvoksi arvioidaan Antiikkia antiikkia -ohjelmassa noin neljä sisällissodan aikaista dollaria.
Huimapään loppuelämä ja -kuolema
Ikääntyessään Lindbergh menetti komeutensa ja muuttui yksinkertaisesti rumaksi, kuten vanhuksilla on tapana. Hän turvautui olemattomiin kirjailijanlahjoihinsa pysyäkseen julkisuudessa. Hänen kirjansa eivät myyneet kovin hyvin, sillä ”julkisuudessa” ei enää muistettu koko tyyppiä. Tähän vaikutti se, että Lindbergh ei lentänyt lentokoneella enää kertaakaan 1930-luvun jälkeen. Kun julkaisut Charles Lindberghin vanhemmuusvinkkejä vanhemmille ja En ole natsi, mutta... floppasivat, Lindbergh tarttui unhoon painuneiden julkkisten viimeiseen oljenkorteen ja ryhtyi ympäristötietoiseksi. Vuonna 1955 Lindy teki radioon kierrätysaiheisen mainosspotin;[6] kampanjaa pidetään yleisesti Lindberghin viimeisenä yrityksenä todistaa olevansa yhä elossa.
Elokuun 26. päivänä vuonna 1974 Charles Lindbergh kuoli johonkin sairauteen, joka tiettävästi teki hänestä vieläkin rumemman – joten kukaan ei muista, mikä sairaus se tarkalleen ottaen oli. On itse asiassa hämmästyttävää, että hänen kuolinpäivänsä edes on yleisesti tiedossa, ja että joku edes vaivautuu lukemaan artikkelia näin pitkään sen jälkeen, kun kuvat Lindberghistä komeana nuorena miehenä ovat loppuneet.
Viitteet
- ↑ Postia tosin oli lennätetty historiallisessa katsannossa vasta naurettavan lyhyen aikaa, mikä kannattanee otta huomioon tämän lausunnon todistusvoimaa arvioitaessa.
- ↑ ”Fabulous Daredevil Takes Off To Fabulous France To Collect Fabulous Reward”. The 20th Century Gentlemen's Magazine for Aviation, Pointless Exploits & Social Gossip 10/1927, 16—25
- ↑ Lennon aikana oli näytetty viisi koko perheen elokuvaa, mutta ne kaikki kertoivat köyhän koripallojoukkueen avuksi tulleesta donkkaajakoirasta, eikä Lindbergh ymmärrettävästi seurannut niitä.
- ↑ Numero ykkösestä ei vallitse yhtä laajaa yhteisymmärrystä, mutta se saattaa hyvinkin olla kesämökkinaapurisi päättymätön peltikattoprojekti.
- ↑ Viehätysvoima ei yleensä toimi saksalaisten kohdalla lainkaan, joten saavutus on sitäkin hämmästyttävämpi.
- ↑ Kampanja, jonka sisältö oli ”Katse taivaalle! Kierrätä tai kuole!” ei ollut järin onnistunut, koska slogan oli surkea ja koska kukaan ei muistanut, kuka Charles Lindbergh oikein oli.